Olemmeko valmiina yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan?

Teksti on kirjoitettu STTK:n syntyvyyttä käsittelevään pamflettiin.

Kun kyse on syntyvyydestä, kääntyvät katseet usein nuoriin. Syntyvyyden lasku on jyrkentynyt viime vuosina, mutta se on ollut vuodesta 1969 lähtien alle väestön uusiutumistason. On siis virheellistä väittää, että nuoret olisivat yksin syyllisiä tähän länsimaisittain tyypilliseen ilmiöön. Nuorten kokemusten ymmärtäminen voi kuitenkin auttaa meitä kohti ratkaisuja. 

Henkilökohtainen teema vaatii myös hieman henkilökohtaista pohdintaa. Kuulun millenniaalisukupolveen, ja laajahkossa ystäväpiirissäni vain parilla omaan ikäluokkaani kuuluvalla on lapsi. Moni ystävistäni ei halua lapsia ollenkaan. Joku haaveilee adoptiosta, sillä kammoksuu ajatusta synnyttämisestä. Osa suunnittelee lapsen hankkimista itsenäisesti, ilman kumppania. Eräs on aina haaveillut lapsesta, mutta joutuu nyt arvioimaan toiveitaan uudestaan ilmastosyistä – vauva kun ei varsinaisesti ole ekoteko. Osa on jo haudannut vauvahaaveensa, kun ei ole tähän mennessä löytynyt henkilöä, jonka kanssa perustaa perhe. Samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa elävä joutuu selvittämään, miten vauva ylipäänsä tehdään. Monella suurimmat haaveet elämässä liittyvät uraan, ja useat tuttuni ovat melko vastikään solmineet elämänsä ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Toiset kokevat taloudellisen- tai muun elämäntilanteen turhan epävarmaksi. On myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti kykene hankkimaan biologisia lapsia. Tämän kaiken lisäksi tulee huomioida, että nuoret eivät ole heterogeeninen joukko, vaan henkilökohtaisia tarinoita on yhtä paljon kuin nuoria ihmisiä. 

Mitä tulee perheellistymiseen liittyviin toiveisiin, ei yhtenäiskulttuurista ole tietoakaan. Eikä tämä ole välttämättä huono asia, vaan esimerkiksi naisilla historiallisen hyvät mahdollisuudet päättää oman elämänsä suunnasta. Oikea kysymys ei ehkä sittenkään ole, miksi nuoret eivät hanki lapsia. Sen sijaan pitäisi kysyä, onko yhteiskuntamme valmis siihen, että perheen konsepti on erilainen kuin 50 vuotta sitten, eivätkä vanhat ajat palaa. Onko yhteiskuntamme aidosti valmis yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan? 

THL:n mukaan Suomessa noin kolmasosa kaikista perheistä ei vastaa perinteistä käsitystä ydinperheestä. Esimerkiksi yli viidennes perheistä on yhden vanhemman perheitä. Tilastokeskuksen luvut kertovat, että sateenkaariperheiden määrä on kasvanut jo vuosien ajan ja kasvaa yhä, joskin kyse on myös siitä kuinka näkyväksi ja mahdolliseksi vähemmistöjen olemassaolo on tehty. Kaikesta tästä huolimatta perheen ihanne tuntuu yhä olevan äiti, isä ja kaksi lasta. Esimerkiksi ehdotus läheisten päivän juhlimisesta päiväkodeissa isän- tai äitienpäivän sijaan kohtasi melko paljon vastustusta. Samaa sukupuolta olevat parit ovat saaneet vasta vuodesta 2017 lähtien solmia avioliiton. Laki edellyttää yhä sukupuolensa korjaavan henkilön sterilointia. 

Samaan aikaan nuorilla sukupolvilla on jatkuvasti moninaisempia esikuvia, idoleita ja polkuja. Kun ei ole pakko sopeutua ydinperheen muottiin, miksi tinkiä omasta identiteetistään? Toisaalta, vaikka nuoret tutkimusten mukaan arvostavat vakautta, kuten omistusasumista ja vakituisia työsuhteita, ei näiden saavuttaminen ole mikään itsestäänselvyys. Samalla paineet ydinperheen puuttumisesta voivat aiheuttaa myös pahoinvointia ja ahdistusta. Esimerkiksi nuorista vastentahtoisesti lapsettomista miehistä suurin osa ilmoittaa syyksi sopivan kumppanin puuttumisen, ja sama koskee myös isoa osaa naisista. Samalla julkisessa keskustelussa on muodikasta syyllistää näitä ihmisiä vääränlaisesta deittailukulttuurista tai itsekkyydestä. Yhteiskunta, joka arvostaa vain ydinperhettä on julma ja ahdas jäsenilleen, minkä lisäksi se tuskin edistää syntyvyyden kasvua. 

Toisaalta hyvinvointivaltion kannalta on mahdoton yhtälö, että syntyvyyden lasku jatkuu, hoivamenot kasvavat väestön ikääntyessä ja samalla nuoret sukupolvet voivat huonosti tai syrjäytyvät. Jos luovumme lapsista, luovumme samalla lupauksesta siitä, että hyvinvointivaltio kestää tulevaisuudessa. 

Kyse on monilta osin asenneilmapiiristä, sekä sitä heijastavista käytännöistä. Liberaalimpi suhtautuminen moninaisiin valintoihin sekä perheisiin ja tätä tukeva lainsäädäntö voisi parhaimmillaan edistää myös syntyvyyskehitystä. Myös perheystävällisemmän työelämän osalta voidaan tehdä paljon. Perhevapaauudistus tai joustavammat käytännöt työpaikoilla ovat osa yhteiskunnan tasa-arvoa, mutta niiden yhteyttä syntyvyystilastoihin ei voida täysin varmasti osoittaa. 

Meidän on hyväksyttävä, että lisääntyminen on läpensä henkilökohtainen asia. Näin ollen ei ole olemassa varmoja keinoja saada nuoria innostettua lapsentekopuuhiin. Mikäli haluamme, että yhteiskuntamme kykenee huolehtimaan kaikista, meidän on suunnattava katseemme toiseen vaihtoehtoon – siis maahanmuuttoon. Viime kädessä kyse on siitä, näivettääkö ahdas identiteettipolitiikka hyvinvointivaltiomme, vai hyväksymmekö paitsi moninaiset perhemuodot, myös maahanmuuton osaksi Suomalaista yhteiskuntaa.