Yhdenvertainen kaupunki on turvallinen kaupunki

Helsinki tavoittelee maailman toimivimman kaupungin statusta ja saavuttaakseen tämän, tulee yhdenvertaisuuden olla yksi kaupungin tärkeimmistä arvoista. Eriarvoisuus ja epätasa-arvo haittaavat kaupunkien ja yhteiskuntien kehittymistä kaikkialla maailmassa. Ei ole kenenkään etu, mikäli osa väestöstä voi huonosti.  Yhdenvertaiset kaupungit ovat myös kaikille turvallisia kaupunkeja.

Kaupungin tulee edistää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa kaikilla sen toimialoilla, sekä varmistaa kaupungin alueiden tasa-arvoinen kehittäminen. Kaupungin tulee olla turvallinen paikka asua, työskennellä, opiskella ja käyttää palveluja. Yhdenvertaisuus tarkoittaa myös aktiivista selvittämistä, miten yksilön tausta tai elämäntilanne vaikuttaa kokemukseen kaupungista.

Yhdenvertaisuus ja turvallisuus kulkevat käsi kädessä: turvallista kaupunkia luodessa täytyy huolehtia, että jokainen kaupungin ihminen tulee kuulluksi ja kohdatuksi, eikä kaupunkia tai sen ilmapiirin kehitystä suunnitella vain väestön enemmistö mielessä. Tasa-arvoiset yhteiskunnat ovat myös kaikille turvallisia yhteiskuntia.

Mitä siis voitaisiin tehdä?

Kaikessa päätöksenteossa tulee kattavasti ja oikea-aikaisesti arvioida sukupuoli- ja yhdenvertaisuusvaikutuksia sekä vaikutuksia eri ikäryhmiin. Eri väestöryhmien tarpeita tulee arvioida kattavasti myös kaupunkisuunnittelussa. Näin varmistetaan, että kaupunkia kehitetään yhdenvertaiseksi ja turvalliseksi.

Myönteinen erityiskohtelu on yksi tehokas keino torjua alueiden välistä epätasa-arvoa. Se tarkoittaa, että rahallista tukea vaikkapa nuorisotyöhön kohdennetaan enemmän alueille, joissa tuelle on erityinen tarve.

Kaupungin kaikkiin tiloihin tulee luoda turvallisen tilan periaatteet, jotka toimivat myös käytöskoodina yhteisön jäsenille. Jokaisella kaupunkilaisella pitää olla oikeus opiskella, työskennellä ja asioida turvallisessa ympäristössä.

Kaupungin henkilöstön tulee saada yhdenvertaisuus- ja moninaisuuskoulutusta. Näin työntekijöillä on valmius huomata ja torjua syrjintää sekä luoda luottamusta kaupunkilaisten kanssa.

Pienillä teoilla saadaan suuri vaikutus. Yhdenvertaisuuden edistämisessä on kyse arvovalinnoista.

Elisa Gebhard, juristi, 27, Kruununhaka

Hanna Kivimäki, pääsihteeri, 24, Malmi

Kirjoitus on julkaistu Helsingin SDP:n vaalilehdessä

Vaalikonevastaukseni

Oletko kyllästynyt etsimään tietoa siitä, mitä mieltä ehdokkaat nyt oikeasti eri kysymyksistä ovatkaan?

Vaalikoneet ovat hyvä tapa saada kokonaiskuva siitä, mitä mieltä ehdokas on konkreettisista kysymyksistä. Kokoan tähän linkkejä eri vaalikoneiden vastauksiini kuntavaaleissa 2021.

HS vaalikone: https://www.vaalikone.fi/kunta2021/ehdokkaat/91/340

Ylen vaalikone: https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2021/29/ehdokkaat/16226?lang=fi-FI

Allianssin vaalikone: https://www.alli.fi/tapahtumat/nuorten-vaalikone#/ehdokkaat/CANDIDATE_rKHinV794n75VLewcZ6tng?lng=fi

𝐉𝐨𝐮𝐤𝐤𝐨𝐥𝐢𝐢𝐤𝐞𝐧𝐧𝐞 𝐨𝐧 𝐢𝐥𝐦𝐚𝐬𝐭𝐨- 𝐣𝐚 𝐲𝐡𝐝𝐞𝐧𝐯𝐞𝐫𝐭𝐚𝐢𝐬𝐮𝐮𝐬𝐚𝐬𝐢𝐚

Viime päivinä on puhuttu siitä, pitäisikö yksityisautoiluun kannustaa enemmän, ratkaisisiko se kaupungin keskustan vetovoima-ongelman? Vastaus on ei, sillä ongelman syyt ovat muualla (korona, verkkokauppa, uudet ostoskeskukset ydinkeskustan ulkopuolella ym.).

Sen sijaan toimiva joukkoliikenne mahdollistaa sujuvan kulkemisen suurelle osalle kaupunkilaisia. Se myös vie yksityisautoilua vähemmän kaupunkilaisten yhteistä tilaa. Jopa viidennes Suomen kasvihuonepäästöistä aiheutuu liikenteestä. Joukkoliikenne on ekologisempi vaihtoehto.

Helsingin on oltava kaupunki, jossa joukkoliikenne on toimivaa ja houkuttelevaa. Tarvitaan panostuksia esimerkiksi nopeisiin ja tiheisiin yhteyksiin. Joukkoliikenteen tulee olla eri puolilla kaupunkia ja kaikkina vuorokauden aikoina yksityisautoilua parempi vaihtoehto.

HSL:n taloustilanne on tilapäisestä koronakriisistä johtuen haastava, mutta pidemmällä lippujen hinnat eivät saa olla este joukkoliikenteen käytölle. SDP on esimerkiksi vaatinut Helsingissä kuluvalla valtuustokaudella HSL-yhtymän rahoitusta muutettavaksi siten, että kunnat kattavat nykyistä suuremman osan joukkoliikenteen kustannuksista. Tämä voisi jonain päivänä mahdollistaa käyttäjille edullisemmat liput.

Olemmeko valmiina yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan?

Teksti on kirjoitettu STTK:n syntyvyyttä käsittelevään pamflettiin.

Kun kyse on syntyvyydestä, kääntyvät katseet usein nuoriin. Syntyvyyden lasku on jyrkentynyt viime vuosina, mutta se on ollut vuodesta 1969 lähtien alle väestön uusiutumistason. On siis virheellistä väittää, että nuoret olisivat yksin syyllisiä tähän länsimaisittain tyypilliseen ilmiöön. Nuorten kokemusten ymmärtäminen voi kuitenkin auttaa meitä kohti ratkaisuja. 

Henkilökohtainen teema vaatii myös hieman henkilökohtaista pohdintaa. Kuulun millenniaalisukupolveen, ja laajahkossa ystäväpiirissäni vain parilla omaan ikäluokkaani kuuluvalla on lapsi. Moni ystävistäni ei halua lapsia ollenkaan. Joku haaveilee adoptiosta, sillä kammoksuu ajatusta synnyttämisestä. Osa suunnittelee lapsen hankkimista itsenäisesti, ilman kumppania. Eräs on aina haaveillut lapsesta, mutta joutuu nyt arvioimaan toiveitaan uudestaan ilmastosyistä – vauva kun ei varsinaisesti ole ekoteko. Osa on jo haudannut vauvahaaveensa, kun ei ole tähän mennessä löytynyt henkilöä, jonka kanssa perustaa perhe. Samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa elävä joutuu selvittämään, miten vauva ylipäänsä tehdään. Monella suurimmat haaveet elämässä liittyvät uraan, ja useat tuttuni ovat melko vastikään solmineet elämänsä ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Toiset kokevat taloudellisen- tai muun elämäntilanteen turhan epävarmaksi. On myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti kykene hankkimaan biologisia lapsia. Tämän kaiken lisäksi tulee huomioida, että nuoret eivät ole heterogeeninen joukko, vaan henkilökohtaisia tarinoita on yhtä paljon kuin nuoria ihmisiä. 

Mitä tulee perheellistymiseen liittyviin toiveisiin, ei yhtenäiskulttuurista ole tietoakaan. Eikä tämä ole välttämättä huono asia, vaan esimerkiksi naisilla historiallisen hyvät mahdollisuudet päättää oman elämänsä suunnasta. Oikea kysymys ei ehkä sittenkään ole, miksi nuoret eivät hanki lapsia. Sen sijaan pitäisi kysyä, onko yhteiskuntamme valmis siihen, että perheen konsepti on erilainen kuin 50 vuotta sitten, eivätkä vanhat ajat palaa. Onko yhteiskuntamme aidosti valmis yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan? 

THL:n mukaan Suomessa noin kolmasosa kaikista perheistä ei vastaa perinteistä käsitystä ydinperheestä. Esimerkiksi yli viidennes perheistä on yhden vanhemman perheitä. Tilastokeskuksen luvut kertovat, että sateenkaariperheiden määrä on kasvanut jo vuosien ajan ja kasvaa yhä, joskin kyse on myös siitä kuinka näkyväksi ja mahdolliseksi vähemmistöjen olemassaolo on tehty. Kaikesta tästä huolimatta perheen ihanne tuntuu yhä olevan äiti, isä ja kaksi lasta. Esimerkiksi ehdotus läheisten päivän juhlimisesta päiväkodeissa isän- tai äitienpäivän sijaan kohtasi melko paljon vastustusta. Samaa sukupuolta olevat parit ovat saaneet vasta vuodesta 2017 lähtien solmia avioliiton. Laki edellyttää yhä sukupuolensa korjaavan henkilön sterilointia. 

Samaan aikaan nuorilla sukupolvilla on jatkuvasti moninaisempia esikuvia, idoleita ja polkuja. Kun ei ole pakko sopeutua ydinperheen muottiin, miksi tinkiä omasta identiteetistään? Toisaalta, vaikka nuoret tutkimusten mukaan arvostavat vakautta, kuten omistusasumista ja vakituisia työsuhteita, ei näiden saavuttaminen ole mikään itsestäänselvyys. Samalla paineet ydinperheen puuttumisesta voivat aiheuttaa myös pahoinvointia ja ahdistusta. Esimerkiksi nuorista vastentahtoisesti lapsettomista miehistä suurin osa ilmoittaa syyksi sopivan kumppanin puuttumisen, ja sama koskee myös isoa osaa naisista. Samalla julkisessa keskustelussa on muodikasta syyllistää näitä ihmisiä vääränlaisesta deittailukulttuurista tai itsekkyydestä. Yhteiskunta, joka arvostaa vain ydinperhettä on julma ja ahdas jäsenilleen, minkä lisäksi se tuskin edistää syntyvyyden kasvua. 

Toisaalta hyvinvointivaltion kannalta on mahdoton yhtälö, että syntyvyyden lasku jatkuu, hoivamenot kasvavat väestön ikääntyessä ja samalla nuoret sukupolvet voivat huonosti tai syrjäytyvät. Jos luovumme lapsista, luovumme samalla lupauksesta siitä, että hyvinvointivaltio kestää tulevaisuudessa. 

Kyse on monilta osin asenneilmapiiristä, sekä sitä heijastavista käytännöistä. Liberaalimpi suhtautuminen moninaisiin valintoihin sekä perheisiin ja tätä tukeva lainsäädäntö voisi parhaimmillaan edistää myös syntyvyyskehitystä. Myös perheystävällisemmän työelämän osalta voidaan tehdä paljon. Perhevapaauudistus tai joustavammat käytännöt työpaikoilla ovat osa yhteiskunnan tasa-arvoa, mutta niiden yhteyttä syntyvyystilastoihin ei voida täysin varmasti osoittaa. 

Meidän on hyväksyttävä, että lisääntyminen on läpensä henkilökohtainen asia. Näin ollen ei ole olemassa varmoja keinoja saada nuoria innostettua lapsentekopuuhiin. Mikäli haluamme, että yhteiskuntamme kykenee huolehtimaan kaikista, meidän on suunnattava katseemme toiseen vaihtoehtoon – siis maahanmuuttoon. Viime kädessä kyse on siitä, näivettääkö ahdas identiteettipolitiikka hyvinvointivaltiomme, vai hyväksymmekö paitsi moninaiset perhemuodot, myös maahanmuuton osaksi Suomalaista yhteiskuntaa. 

Mitä sanoisin nuoremmalle itselleni? 3 syytä miksi Pridea tarvitaan

Teininä aloitin sateenkaariaktivismin. En rynnännyt sateenkaarilippu liehuen torille, vaan ujosti etsin kaltaisiani järjestötoiminnasta ja kävin perheeltäni salaa marssimassa kulkueessa. Paljon haluaisin sanoa tuolle nuoremmalle itselleni, mutta ensin on syytä pohtia, mikä on Priden merkitys +10 vuotta myöhemmin.

  1. Vähemmistöjä vainotaan yhä systemaattisesti 

Vähemmistöihin kohdistuvan vihan pahimpia muotoja ovat väkivalta ja vaino. Esimerkiksi Setan mukaan vuodesta 2008 alkaen on raportoitu yli 3314 transihmisten tai sukupuoleltaan moninaisten ihmisten murhaa. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat ei-valkoiset henkilöt.  Euroopassa vähemmistöjen tilanne ei ole kehittynyt yksinomaan positiiviseen suuntaan, vaan esimerkiksi vihapuheen lisääntymistä ja asenteiden koventumista on tapahtunut viime vuosina.

Silti ensimmäiset Pride -kulkueet, niiden myötä maailman muuttuminen vähitellen ja lainsäädännön yhdenvertaistaminen ovat mahdollistaneet sen, että kaltaiseni ihmiset voivat unelmoida ihan tavallisista asioista. Esimerkiksi vasta n. 50 vuotta sitten homoseksuaaliset teot oli Suomessa kriminalisoitu, kun nykyään samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton. Näitä oikeuksia ei voida pitää itsestäänselvyytenä vaan kamppailujen tuloksena. On myös iso kysymys, jatkuuko vähemmistöjen oikeuksien kokonaisuudessaan hyvä kehitys myös tulevaisuudessa, vai annammeko sen ottaa takapakkia. 

  1. Sateenkaarevat nuoret voivat muita huonommin

Vuonna 2010 katsoin Ylen “Homoiltaa” mielessäni kaikki nuoret, joita tiettyjen illassa esiintyneiden henkilöiden sanat satuttivat. Vaikka Pride -viikko on kehittynyt marginalisoidun ryhmän protestista kansanjuhlaksi, pääsevät edelleen ääneen myös ihmiset jotka vihaavat. Edelleen on ilmeisesti salonkikelpoista kutsua toisen identiteettiä ideologiaksi.

Kautta linjan vähemmistöön kuuluvat nuoret voivat muita huonommin, ja itsemurhat ovat yleisempiä. Valitettavasti tilanne ei tule allekirjoittaneelle yllätyksenä. Nimittäin kouluterveyskyselyn mukaan joka neljäs seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvista yläkoululaisista kokee kotonaan fyysistä väkivaltaa, ja henkistä väkivaltaa vieläkin suurempi osa.

Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan nuoruutta, jossa täytyy pelätä olla oma itsensä kotonaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään henkistä tai fyysistä väkivaltaa niiden toimesta, joista on riippuvainen monella tapaa. Toivon, että asenneilmapiiri muuttuu niin, että jokaisen nuoren ensimmäinen seurustelukumppani voisi olla häpeän sijaan ylpeyden aihe. Siksi on tärkeää, että mahdollisimman moni näyttää tukensa Priden sanomalle.

  1. Esikuvia ei edelleenkään ole liikaa

Jo vuonna 2010 Helsinki Pride -viikon teemana oli esikuvat, siis sama teema kuin nyt 10 vuotta myöhemmin. Muistan tuolloin 17-vuotiaan itseni googlettamassa, löydänkö kaltaisiani politiikasta, johtotehtävistä tai tietyiltä konservatiivisiksi mielletyiltä aloilta. Löysin yksittäistapauksia, ja näille lasikattojen rikkojille olen kiitollinen. Silti, myös Suomessa vuonna 2020 toivon, että useampi vähemmistöön kuuluva päätyy johtajaksi, asiantuntijaksi ja käyttämään valtaa. Kun ennen toivoin, että television draamasarjoissa olisi kaltaisiani hahmoja, toivon sitä yhä. Nykyisin toivon myös, että kuva vähemmistöistä monipuolistuu, ja traagisten tarinoiden rinnalla näemme yhä enemmän sankaritarinoita. Toivon että L-koodin Bette Porterin kaltaisia ehdokkaita poliittisiin johtotehtäviin nähdään tulevaisuudessa enemmän myös tosielämässä. 

Ehkä tärkeimmät asiat, jotka nuoremmalle itselleni sanoisin:

Älä ikinä pelkää olla oma itsesi. Älä yritä sopeutua joukkoon. Älä pelkää konservatiivisena pitämiäsi ihmisiä. Muista että on ihan ok tykätä savolaisista tytöistä. 

Pari ajatusta tulevaisuudesta

Aloitin vähän alle kaksi vuotta sitten nuorisoalan kattojärjestö Allianssin puheenjohtajana. Eräs meidän hallituslainen luonnehti tätä ajanjaksoa pikakelaukseksi kaikesta mahdollisesta, mitä järjestössä edes voi tapahtua. Ainakin minun puoleltani kauteen on sisältynyt tunteiden koko kirjo. Kun kävin läpi puhelimellani otettuja kuvia näiden vuosien varrelta, sain onnekseni huomata että enemmistö oli nimenomaan ryhmäkuvia – sillä kaikessa on ollut kyse yhdessä tekemisestä.

Allianssi on kehittynyt valtavasti, ja itse koen kehittyneeni sen kanssa. Järjestön nimestä alkaen moni asia on muuttunut, että voisimme jatkuvasti paremmin palvella moninaista nuorisoalaa ja olla entistä vaikuttavampi toimija. Puheenjohtaja ei voi luoda uutta yksin, vaan hirveän tärkeää on haalia ympärilleen ihmisiä joilla on paitsi ajatuksia ja osaamista, myös kykyä toteuttaa. Porukan voimin ovat syntyneet ja toteutuneet Allianssin monet uudet avaukset kuten politiikkaviikko, nuorisoalan yhteinen tavoiteohjelma tai Suomen ja Euroopan suurimman ongelman (lue: nuorten syrjäytymisen) ratkaisemiseen tähtäävät kampanjat. Olemme keskittyneet siihen, mikä meitä yhdistää ja antaneet alan huipputekijöille tilaa loistaa.

Olen valtavan ylpeä meidän koko nuorisoalasta ja sen tekijöistä – niin palkallista kuin vapaaehtoistyötä tekevät ovat sydämellä mukana sen puolesta, että nuoret voisivat paremmin, tekevät hommia tunteja säästelemättä ja usein pienillä resursseilla. Kunnallisen ja seurakunnallisen nuorisotyön tekijöitä ja nuorisojärjestötoimijoita on syytä hypettää, ilman heitä aika monella meistä olisi asiat huonommin.

Allianssissa emme ole kuitenkaan vielä täysin valmiita tavoitteissamme. Haluan, että nuorisoala saadaan aidosti pelaamaan yhteen. Haluan, että nuoret pääsevät mukaan demokraattiseen päätöksentekoon ja politiikkaan käyttämään valtaa sukupolvensa äänellä. Haluan, että yhteiskuntamme on oikeudenmukainen ja reilu kaikille sukupolville. Haluan, että syrjäytymistä pystytään ehkäisemään ja torjumaan nykyistä tehokkaammin. Haluan, että nuorten ääni saadaan kuuluville ilmastopolitiikan edelläkävijyydessä. Haluan, että Allianssi kykenee vastaamaan nuorisoalan odotuksiin joka päivä uudelleen.

Myös itse olen oppinut muun muassa sietämään omaa epätäydellisyyttä, kuuntelemaan tarkemmin, ottamaan vastaan ja antamaan palautetta sekä edistämään kompromisseja. Olen oppinut että yhdenvertaisuustyö ei tule koskaan valmiiksi vaan aina on parantamisen varaa. Olen oppinut, että tunteiden näyttäminen ei vie minulta uskottavuutta.

Ei ole mitenkään helppo tehtävä johtaa luottamustoimisena puheenjohtajana moniäänisen alan kattojärjestöä. Sen, miten olen tästä tehtävästä suoriutunut, päättävät jäsenet Allianssin syyskokouksessa 20.11.2019, jossa olen ehdolla jatkokaudelle Allianssin puheenjohtajana.

Ilokseni minua ovat päättäneet tukea jo (aakkosjärjestyksessä) seuraavat jäsenjärjestöt:
Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry, Finlands Svenska Skolungdomsförbund (FSS) rf, Keskustan Opiskelijaliitto ry, Kokoomuksen Nuorten Liitto ry, Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta ry, Lasten kesä ry, Suomen Keskustanuoret ry, Suomen opiskelijakuntien liitto – SAMOK ry, Suomen ylioppilaskuntien liitto ry, Sosialidemokraattiset Nuoret Ry, Sosialidemokraattiset opiskelijat – SONK ry, Svensk Ungdom, Svenska Folkpartiets Ungdomsorganisation rf / RKP-nuoret, Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen nuorisojärjestö ry, Vasemmistonuoret ry, Vasemmisto-opiskelijat ry ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ry. Lisäsi moni järjestö päättää mahdollisesta tuesta lähitulevaisuudessa eli lista saattaa kasvaa. Olen valtavan kiitollinen jokaiselle tuesta! 🧡

Haluaako järjestösi mukaan tukijaksi, tai muuten kuulla ajatuksiani lisää? Laita minulle viestiä vaikka täällä tai sähköpostitse, tulen mielelläni kertomaan lisää itsestäni ja ajatuksistani!

Ensi vaalikaudella pitää viimein kieltää eheytyshoidot

Setan kyselytutkimuksista käy ilmi, että seksuaalivähemmistöön kuuluvilla nuorilla on muita suurempi riski mielenterveysongelmille. Myös HS keräsi seksuaalivähemmistöön kuuluvilta kokemuksia identiteetin peittelystä. On tärkeää, että käsitteitä kuten itsesyrjintä ja vähemmistöstressi avataan kaikkien tietoisuuteen. Näin ikään:

“Seksuaalivähemmistöjä kuormittaa niin sanottu vähemmistöstressi. Vähemmistöstressi on seurausta syrjinnän, ulos sulkemisen ja näkymättömyyden kokemuksista. Käytännössä se voi tarkoittaa, että nuoruuteen kuuluvat asiat jäävät kokematta tai ne pitää ainakin peittää. Ensirakkaus ja ihastuminen pitää piilottaa jopa itseltään.”

Myös kevään vaalikoneissa esiin nousevat vanhat tutut kysymykset vähemmistöjen asemasta: onko nyt ihan varmasti homojen ja lesbojen ookoo avioitua (huolimatta siitä, että tästä on jo kaksi eduskuntaa äänestänyt, vuosina 2014 ja 2017), tai miten ehdokas suhtautuu jos oma fiktiivinen lapsi menee samaa sukupuolta olevan kanssa naikkuliin. Jälkimmäinen toki kertoo hyvin paljon ehdokkaasta, mutta ei liity mitenkään politiikan tekoon.

On tärkeää mitata ehdokkaiden ihmisoikeuskantoja. Mainitut vaalikonekysymykset syntyvät kuitenkin harhaluuloista, että vähemmistöjen oikeudet olisivat jotenkin tulleet valmiiksi, eikä muita arvoja mittaavia kysymyksiä olisi olemassa. Tai että eduskunnasta käsin ei enää voitaisi tehdä enempää vähemmistöjen aseman parantamiseksi. Paljon on tapahtunut, mutta myös tulevan eduskunnan pitää jatkaa tiellä, jolla tehdään Suomesta ihmisoikeuksien mallimaa. Ja ei, emme ole vielä perillä.

Yksi näistä uudistustarpeista on eheytyshoitojen kieltäminen. Edelleen Suomessa harjoitetaan tätä hoidoksi naamioitua henkistä väkivaltaa, jolla pyritään muuttamaan ihmisten identiteettiä. Erityisen julman konseptin näistä niin kutsutuista hoidoista tekee niiden edustama mielikuva siitä, että vain yhdenlainen seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti olisi kokonainen, eheä. Tällä konseptilla voidaan murskata nuoren ja vähän vanhemmankin hoidettavan itsetunto.

Eheytyshoidot ovat olleet jo pitkään poliittisessa keskustelussa puoskarilain eli vaihtoehtohoitoja koskevan kokonaisuuden osana. Laki ei kuitenkaan ole toistaiseksi edennyt selvityksiä pidemmälle, huolimatta siitä, että kyseessä ei olisi lakiteknisesti kovin vaikea uudistus. Eheytyshoidot on kielletty jo Iso-Britanniassa, Maltalla sekä osassa Espanjaa. On hyvä, että STM:ssä on viime lokakuussa aloitettu puoskarilainsäädännön valmistelu jälleen. Eheytyksen kuitenkin voi ja se pitää kieltää huolimatta siitä, mitä käy muun puoskarilain.

Eheytyshoitojen kiellon lisäksi ensi vaalikauden tärkeimpiä ihmisoikeuskysymyksiä ovat translain uudistus sekä sukupuolittuneen väkivallan kitkeminen. Tavoitteeksi pitää asettaa Suomi, jossa moninaisuus on juhlan aihe, eikä kenenkään tarvitse potea vähemmistöstressiä. Lainsäädännöllä vaikutetaan konkreettisesti ihmisten tilanteisiin, sekä annetaan signaaleja identiteettinsä kanssa kamppaileville nuorille.

Asennemuutos ei auta, jos seksuaalirikoksia koskeva lainsäädäntö on kivikaudelta

Julkaistu nuorisoalan kattojärjestö Allianssin blogissa 23.10.2018

Kenenkään nuoren ei pidä joutua kasvamaan ympäristössä, jossa häpeä kohdistuu tekijän sijaan uhriin. Näin ajattelin kun kuulin, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on nuorten kokemana. Esimerkiksi vuoden 2017 kouluterveyskyselyn mukaan 8.- ja 9.-luokkalaisista tytöistä 30 prosenttia ja pojista 12 prosenttia on kokenut seksuaalista häirintää viimeisen vuoden aikana.

Meillä on vielä paljon tehtävää seksuaalisen häirinnän ja -väkivallan torjumiseksi. Vaikka ilmiö ja sen laajuus ovat viime vuosina tulleet suorastaan vallankumouksellisella tavalla näkyvämmiksi, mikään ei muutu jos lainsäädäntömme perustuu kivikautisille oletuksille.

Otetaanpa esimerkki: Pelastakaa Lapset ry:n digitaalisessa maailmassa tapahtuvaa seksuaalista häirintää koskeva kysely kertoo, että lähes 50 % tytöistä ja yli 20 % pojista ei kertoisi seksuaalisesta häirinnästä ja kiusaamisesta aikuisille häpeän vuoksi. Häpeä on suurimpia syitä sille, miksi lapset ja nuoret eivät halua kertoa häirinnästä aikuiselle.

Myös raiskauksia jää ilmoittamatta valtava määrä, joidenkin arvioiden mukaan jopa 15 000 tapausta vuosittain. Niin ikään rikoksen ilmoittamatta jättämisen keskeisimpinä syinä ovat häpeä ja pelko siitä, etteivät viranomaiset usko tai ota vakavasti.

Ei kuitenkaan ole mikään ihme, että uhrit kokevat häpeää. Lainsäädäntömmehän lähtee siitä, että uhrin on nimenomaisesti osattava toimia tietyllä tavalla. Nihilistisesti sanottuna lain lähtökohta on, että se mistä uhri ei ole erikseen kieltäytynyt, on sallittua. Minkään muun väkivaltarikoksen osalta ei ajatella, että uhrin täytyisi erikseen ilmoittaa vastustavansa toisen tekoja.

Moni on valmis kannattamaan ”kansan oikeustajuun” paremmin sopivia, ankarampia rangaistuksia etenkin seksuaalirikosten osalta. Rangaistusten koventamisella ei kuitenkaan ole vaikutusta, mikäli tunnusmerkistö ei ensinkään tunnista näitä rikoksia.   

Oikeasti jo kansainväliset sopimukset, kuten esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehty Euroopan neuvoston yleissopimus, lähtevät suostumuksesta seksuaalirikoksen tunnusmerkkinä. Sopimuksen mukainen kriminalisointivelvoite koskee ilman suostumusta tapahtuvia seksuaalisia tekoja. Suostumus on annettava vapaasta tahdosta, ja se arvioidaan kulloistenkin olosuhteiden mukaan.

Nykytilan puolustajat vetoavat usein juuri teknisiin seikkoihin. Esimerkiksi suostumuksen määritteleminen, kysymys siitä milloin suostumus on pätevä, missä muodossa suostumus tulisi antaa tai kuka ylipäänsä on pätevä antamaan suostumuksen ovat kysymyksiä, jotka tulevat ratkottaviksi. Kuitenkin seksuaalirikosten osalta tehdään jatkuvasti rajanvetoja jo nykyisin. Ennen kaikkea suostumus on periaatteellinen signaali sen puolesta, että vastuu tapahtuneesta ei olisi uhrilla.

On vastuullamme luoda sellaista lainsäädäntöä, jossa häpeä ei kohdistuisi rikoksen uhriin. Muun muassa tämän vuoksi Allianssi on mukana Suostumus2018-kampanjassa. Nimien kerääminen jatkuu 5.12.2018 asti, ja kaikkien allekirjoituksia tarvitaan.