Blogi

Pari ajatusta tulevaisuudesta

Aloitin vähän alle kaksi vuotta sitten nuorisoalan kattojärjestö Allianssin puheenjohtajana. Eräs meidän hallituslainen luonnehti tätä ajanjaksoa pikakelaukseksi kaikesta mahdollisesta, mitä järjestössä edes voi tapahtua. Ainakin minun puoleltani kauteen on sisältynyt tunteiden koko kirjo. Kun kävin läpi puhelimellani otettuja kuvia näiden vuosien varrelta, sain onnekseni huomata että enemmistö oli nimenomaan ryhmäkuvia – sillä kaikessa on ollut kyse yhdessä tekemisestä.

Allianssi on kehittynyt valtavasti, ja itse koen kehittyneeni sen kanssa. Järjestön nimestä alkaen moni asia on muuttunut, että voisimme jatkuvasti paremmin palvella moninaista nuorisoalaa ja olla entistä vaikuttavampi toimija. Puheenjohtaja ei voi luoda uutta yksin, vaan hirveän tärkeää on haalia ympärilleen ihmisiä joilla on paitsi ajatuksia ja osaamista, myös kykyä toteuttaa. Porukan voimin ovat syntyneet ja toteutuneet Allianssin monet uudet avaukset kuten politiikkaviikko, nuorisoalan yhteinen tavoiteohjelma tai Suomen ja Euroopan suurimman ongelman (lue: nuorten syrjäytymisen) ratkaisemiseen tähtäävät kampanjat. Olemme keskittyneet siihen, mikä meitä yhdistää ja antaneet alan huipputekijöille tilaa loistaa.

Olen valtavan ylpeä meidän koko nuorisoalasta ja sen tekijöistä – niin palkallista kuin vapaaehtoistyötä tekevät ovat sydämellä mukana sen puolesta, että nuoret voisivat paremmin, tekevät hommia tunteja säästelemättä ja usein pienillä resursseilla. Kunnallisen ja seurakunnallisen nuorisotyön tekijöitä ja nuorisojärjestötoimijoita on syytä hypettää, ilman heitä aika monella meistä olisi asiat huonommin.

Allianssissa emme ole kuitenkaan vielä täysin valmiita tavoitteissamme. Haluan, että nuorisoala saadaan aidosti pelaamaan yhteen. Haluan, että nuoret pääsevät mukaan demokraattiseen päätöksentekoon ja politiikkaan käyttämään valtaa sukupolvensa äänellä. Haluan, että yhteiskuntamme on oikeudenmukainen ja reilu kaikille sukupolville. Haluan, että syrjäytymistä pystytään ehkäisemään ja torjumaan nykyistä tehokkaammin. Haluan, että nuorten ääni saadaan kuuluville ilmastopolitiikan edelläkävijyydessä. Haluan, että Allianssi kykenee vastaamaan nuorisoalan odotuksiin joka päivä uudelleen.

Myös itse olen oppinut muun muassa sietämään omaa epätäydellisyyttä, kuuntelemaan tarkemmin, ottamaan vastaan ja antamaan palautetta sekä edistämään kompromisseja. Olen oppinut että yhdenvertaisuustyö ei tule koskaan valmiiksi vaan aina on parantamisen varaa. Olen oppinut, että tunteiden näyttäminen ei vie minulta uskottavuutta.

Ei ole mitenkään helppo tehtävä johtaa luottamustoimisena puheenjohtajana moniäänisen alan kattojärjestöä. Sen, miten olen tästä tehtävästä suoriutunut, päättävät jäsenet Allianssin syyskokouksessa 20.11.2019, jossa olen ehdolla jatkokaudelle Allianssin puheenjohtajana.

Ilokseni minua ovat päättäneet tukea jo (aakkosjärjestyksessä) seuraavat jäsenjärjestöt:
Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry, Finlands Svenska Skolungdomsförbund (FSS) rf, Keskustan Opiskelijaliitto ry, Kokoomuksen Nuorten Liitto ry, Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta ry, Lasten kesä ry, Suomen Keskustanuoret ry, Suomen opiskelijakuntien liitto – SAMOK ry, Suomen ylioppilaskuntien liitto ry, Sosialidemokraattiset Nuoret Ry, Sosialidemokraattiset opiskelijat – SONK ry, Svensk Ungdom, Svenska Folkpartiets Ungdomsorganisation rf / RKP-nuoret, Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen nuorisojärjestö ry, Vasemmistonuoret ry, Vasemmisto-opiskelijat ry ja Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ry. Lisäsi moni järjestö päättää mahdollisesta tuesta lähitulevaisuudessa eli lista saattaa kasvaa. Olen valtavan kiitollinen jokaiselle tuesta! 🧡

Haluaako järjestösi mukaan tukijaksi, tai muuten kuulla ajatuksiani lisää? Laita minulle viestiä vaikka täällä tai sähköpostitse, tulen mielelläni kertomaan lisää itsestäni ja ajatuksistani!

Ensi vaalikaudella pitää viimein kieltää eheytyshoidot

Setan kyselytutkimuksista käy ilmi, että seksuaalivähemmistöön kuuluvilla nuorilla on muita suurempi riski mielenterveysongelmille. Myös HS keräsi seksuaalivähemmistöön kuuluvilta kokemuksia identiteetin peittelystä. On tärkeää, että käsitteitä kuten itsesyrjintä ja vähemmistöstressi avataan kaikkien tietoisuuteen. Näin ikään:

“Seksuaalivähemmistöjä kuormittaa niin sanottu vähemmistöstressi. Vähemmistöstressi on seurausta syrjinnän, ulos sulkemisen ja näkymättömyyden kokemuksista. Käytännössä se voi tarkoittaa, että nuoruuteen kuuluvat asiat jäävät kokematta tai ne pitää ainakin peittää. Ensirakkaus ja ihastuminen pitää piilottaa jopa itseltään.”

Myös kevään vaalikoneissa esiin nousevat vanhat tutut kysymykset vähemmistöjen asemasta: onko nyt ihan varmasti homojen ja lesbojen ookoo avioitua (huolimatta siitä, että tästä on jo kaksi eduskuntaa äänestänyt, vuosina 2014 ja 2017), tai miten ehdokas suhtautuu jos oma fiktiivinen lapsi menee samaa sukupuolta olevan kanssa naikkuliin. Jälkimmäinen toki kertoo hyvin paljon ehdokkaasta, mutta ei liity mitenkään politiikan tekoon.

On tärkeää mitata ehdokkaiden ihmisoikeuskantoja. Mainitut vaalikonekysymykset syntyvät kuitenkin harhaluuloista, että vähemmistöjen oikeudet olisivat jotenkin tulleet valmiiksi, eikä muita arvoja mittaavia kysymyksiä olisi olemassa. Tai että eduskunnasta käsin ei enää voitaisi tehdä enempää vähemmistöjen aseman parantamiseksi. Paljon on tapahtunut, mutta myös tulevan eduskunnan pitää jatkaa tiellä, jolla tehdään Suomesta ihmisoikeuksien mallimaa. Ja ei, emme ole vielä perillä.

Yksi näistä uudistustarpeista on eheytyshoitojen kieltäminen. Edelleen Suomessa harjoitetaan tätä hoidoksi naamioitua henkistä väkivaltaa, jolla pyritään muuttamaan ihmisten identiteettiä. Erityisen julman konseptin näistä niin kutsutuista hoidoista tekee niiden edustama mielikuva siitä, että vain yhdenlainen seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti olisi kokonainen, eheä. Tällä konseptilla voidaan murskata nuoren ja vähän vanhemmankin hoidettavan itsetunto.

Eheytyshoidot ovat olleet jo pitkään poliittisessa keskustelussa puoskarilain eli vaihtoehtohoitoja koskevan kokonaisuuden osana. Laki ei kuitenkaan ole toistaiseksi edennyt selvityksiä pidemmälle, huolimatta siitä, että kyseessä ei olisi lakiteknisesti kovin vaikea uudistus. Eheytyshoidot on kielletty jo Iso-Britanniassa, Maltalla sekä osassa Espanjaa. On hyvä, että STM:ssä on viime lokakuussa aloitettu puoskarilainsäädännön valmistelu jälleen. Eheytyksen kuitenkin voi ja se pitää kieltää huolimatta siitä, mitä käy muun puoskarilain.

Eheytyshoitojen kiellon lisäksi ensi vaalikauden tärkeimpiä ihmisoikeuskysymyksiä ovat translain uudistus sekä sukupuolittuneen väkivallan kitkeminen. Tavoitteeksi pitää asettaa Suomi, jossa moninaisuus on juhlan aihe, eikä kenenkään tarvitse potea vähemmistöstressiä. Lainsäädännöllä vaikutetaan konkreettisesti ihmisten tilanteisiin, sekä annetaan signaaleja identiteettinsä kanssa kamppaileville nuorille.

Asennemuutos ei auta, jos seksuaalirikoksia koskeva lainsäädäntö on kivikaudelta

Julkaistu nuorisoalan kattojärjestö Allianssin blogissa 23.10.2018

Kenenkään nuoren ei pidä joutua kasvamaan ympäristössä, jossa häpeä kohdistuu tekijän sijaan uhriin. Näin ajattelin kun kuulin, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on nuorten kokemana. Esimerkiksi vuoden 2017 kouluterveyskyselyn mukaan 8.- ja 9.-luokkalaisista tytöistä 30 prosenttia ja pojista 12 prosenttia on kokenut seksuaalista häirintää viimeisen vuoden aikana.

Meillä on vielä paljon tehtävää seksuaalisen häirinnän ja -väkivallan torjumiseksi. Vaikka ilmiö ja sen laajuus ovat viime vuosina tulleet suorastaan vallankumouksellisella tavalla näkyvämmiksi, mikään ei muutu jos lainsäädäntömme perustuu kivikautisille oletuksille.

Otetaanpa esimerkki: Pelastakaa Lapset ry:n digitaalisessa maailmassa tapahtuvaa seksuaalista häirintää koskeva kysely kertoo, että lähes 50 % tytöistä ja yli 20 % pojista ei kertoisi seksuaalisesta häirinnästä ja kiusaamisesta aikuisille häpeän vuoksi. Häpeä on suurimpia syitä sille, miksi lapset ja nuoret eivät halua kertoa häirinnästä aikuiselle.

Myös raiskauksia jää ilmoittamatta valtava määrä, joidenkin arvioiden mukaan jopa 15 000 tapausta vuosittain. Niin ikään rikoksen ilmoittamatta jättämisen keskeisimpinä syinä ovat häpeä ja pelko siitä, etteivät viranomaiset usko tai ota vakavasti.

Ei kuitenkaan ole mikään ihme, että uhrit kokevat häpeää. Lainsäädäntömmehän lähtee siitä, että uhrin on nimenomaisesti osattava toimia tietyllä tavalla. Nihilistisesti sanottuna lain lähtökohta on, että se mistä uhri ei ole erikseen kieltäytynyt, on sallittua. Minkään muun väkivaltarikoksen osalta ei ajatella, että uhrin täytyisi erikseen ilmoittaa vastustavansa toisen tekoja.

Moni on valmis kannattamaan ”kansan oikeustajuun” paremmin sopivia, ankarampia rangaistuksia etenkin seksuaalirikosten osalta. Rangaistusten koventamisella ei kuitenkaan ole vaikutusta, mikäli tunnusmerkistö ei ensinkään tunnista näitä rikoksia.   

Oikeasti jo kansainväliset sopimukset, kuten esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehty Euroopan neuvoston yleissopimus, lähtevät suostumuksesta seksuaalirikoksen tunnusmerkkinä. Sopimuksen mukainen kriminalisointivelvoite koskee ilman suostumusta tapahtuvia seksuaalisia tekoja. Suostumus on annettava vapaasta tahdosta, ja se arvioidaan kulloistenkin olosuhteiden mukaan.

Nykytilan puolustajat vetoavat usein juuri teknisiin seikkoihin. Esimerkiksi suostumuksen määritteleminen, kysymys siitä milloin suostumus on pätevä, missä muodossa suostumus tulisi antaa tai kuka ylipäänsä on pätevä antamaan suostumuksen ovat kysymyksiä, jotka tulevat ratkottaviksi. Kuitenkin seksuaalirikosten osalta tehdään jatkuvasti rajanvetoja jo nykyisin. Ennen kaikkea suostumus on periaatteellinen signaali sen puolesta, että vastuu tapahtuneesta ei olisi uhrilla.

On vastuullamme luoda sellaista lainsäädäntöä, jossa häpeä ei kohdistuisi rikoksen uhriin. Muun muassa tämän vuoksi Allianssi on mukana Suostumus2018-kampanjassa. Nimien kerääminen jatkuu 5.12.2018 asti, ja kaikkien allekirjoituksia tarvitaan.

Loppu vähättelylle: nuorten mielenterveys prioriteettilistan kärkeen

Pelko ettei omia ongelmia oteta vakavasti, avun etsiminen, kuukausien odotus, eri ihmisille puhuminen, paperisota. Tie avun piiriin on yksinkertaisesti liian pitkä.

Tuntuu, että sukupolvelleni mielenterveyden ongelmat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Asia, josta jokaisella ikäluokkani edustajalla on joko omakohtaista kokemusta tai kosketuspintaa jonkun läheisen kautta. Esimerkiksi vuonna 1987 syntyneistä joka viides söi mielialalääkkeitä tai haki apua psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ennen kuin täytti 21 vuotta.

Avun saamisen vaikeus kertoo asenteista ja siitä, etteivät mielenterveyden ongelmat ole olleet prioriteettilistan ykkösenä. Ensi vaalikauden isoimpia haasteita on saada tähän muutos. Kyse on valinnasta, kuinka tärkeänä pidämme juuri nuorten ongelmiin puuttumista. Kolme neljästä mielenterveyden häiriöstä nimittäin alkaa ennen 25 vuoden ikää.

Suuri osa meistä käy terveystarkastuksissa, lääkärissä hakemassa sairaslomatodistuksen tai tarkastuttamassa hampaansa säännöllisesti. Silti mielenterveyspalvelut eivät tavoita nuoria riittävään hyvin, vaikka arviolta noin 20-25 prosenttia nuorista kärsii jonkinlaisesta mielenterveyden häiriöstä. Työ- tai opiskelupaineet, ihmissuhdeongelmat tai tunne omasta riittämättömyydestä ovat aiheita, joita jokainen kohtaa, mutta selviytyminen jää liian usein omalle tai läheisten vastuulle. Juuri ennaltaehkäisevä toiminta on tärkeässä roolissa mielenterveyden osalta.

Jos omasta henkisestä jaksamisesta puhuminen olisi yhtä normaalia kuin fyysisestä terveydestä puhuminen, useampi meistä uskaltaisi hakea tukea.SDP on tänään 9.10. julkaissut oman toimenpideohjelmansa nuorten mielenterveyden edistämiseksi. Itse iloitsen etenkin siitä, että huomio on kiinnitetty matalan kynnyksen avun tarjoamiseen ja mielenterveysambulanssin kaltaisiin avauksiin. On tärkeää, että uusia avauksia tehdään ja aiheesta puhutaan jatkuvasti enemmän. Vielä tärkeämpää on, että puolueet ryhtyvät käytännön tekoihin nuorten hyvinvoinnin puolesta. Aihe kuuluu prioriteettilistan kärkeen.