Mitä sanoisin nuoremmalle itselleni? 3 syytä miksi Pridea tarvitaan

Teininä aloitin sateenkaariaktivismin. En rynnännyt sateenkaarilippu liehuen torille, vaan ujosti etsin kaltaisiani järjestötoiminnasta ja kävin perheeltäni salaa marssimassa kulkueessa. Paljon haluaisin sanoa tuolle nuoremmalle itselleni, mutta ensin on syytä pohtia, mikä on Priden merkitys +10 vuotta myöhemmin.

  1. Vähemmistöjä vainotaan yhä systemaattisesti 

Vähemmistöihin kohdistuvan vihan pahimpia muotoja ovat väkivalta ja vaino. Esimerkiksi Setan mukaan vuodesta 2008 alkaen on raportoitu yli 3314 transihmisten tai sukupuoleltaan moninaisten ihmisten murhaa. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat ei-valkoiset henkilöt.  Euroopassa vähemmistöjen tilanne ei ole kehittynyt yksinomaan positiiviseen suuntaan, vaan esimerkiksi vihapuheen lisääntymistä ja asenteiden koventumista on tapahtunut viime vuosina.

Silti ensimmäiset Pride -kulkueet, niiden myötä maailman muuttuminen vähitellen ja lainsäädännön yhdenvertaistaminen ovat mahdollistaneet sen, että kaltaiseni ihmiset voivat unelmoida ihan tavallisista asioista. Esimerkiksi vasta n. 50 vuotta sitten homoseksuaaliset teot oli Suomessa kriminalisoitu, kun nykyään samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton. Näitä oikeuksia ei voida pitää itsestäänselvyytenä vaan kamppailujen tuloksena. On myös iso kysymys, jatkuuko vähemmistöjen oikeuksien kokonaisuudessaan hyvä kehitys myös tulevaisuudessa, vai annammeko sen ottaa takapakkia. 

  1. Sateenkaarevat nuoret voivat muita huonommin

Vuonna 2010 katsoin Ylen “Homoiltaa” mielessäni kaikki nuoret, joita tiettyjen illassa esiintyneiden henkilöiden sanat satuttivat. Vaikka Pride -viikko on kehittynyt marginalisoidun ryhmän protestista kansanjuhlaksi, pääsevät edelleen ääneen myös ihmiset jotka vihaavat. Edelleen on ilmeisesti salonkikelpoista kutsua toisen identiteettiä ideologiaksi.

Kautta linjan vähemmistöön kuuluvat nuoret voivat muita huonommin, ja itsemurhat ovat yleisempiä. Valitettavasti tilanne ei tule allekirjoittaneelle yllätyksenä. Nimittäin kouluterveyskyselyn mukaan joka neljäs seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvista yläkoululaisista kokee kotonaan fyysistä väkivaltaa, ja henkistä väkivaltaa vieläkin suurempi osa.

Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan nuoruutta, jossa täytyy pelätä olla oma itsensä kotonaan. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään henkistä tai fyysistä väkivaltaa niiden toimesta, joista on riippuvainen monella tapaa. Toivon, että asenneilmapiiri muuttuu niin, että jokaisen nuoren ensimmäinen seurustelukumppani voisi olla häpeän sijaan ylpeyden aihe. Siksi on tärkeää, että mahdollisimman moni näyttää tukensa Priden sanomalle.

  1. Esikuvia ei edelleenkään ole liikaa

Jo vuonna 2010 Helsinki Pride -viikon teemana oli esikuvat, siis sama teema kuin nyt 10 vuotta myöhemmin. Muistan tuolloin 17-vuotiaan itseni googlettamassa, löydänkö kaltaisiani politiikasta, johtotehtävistä tai tietyiltä konservatiivisiksi mielletyiltä aloilta. Löysin yksittäistapauksia, ja näille lasikattojen rikkojille olen kiitollinen. Silti, myös Suomessa vuonna 2020 toivon, että useampi vähemmistöön kuuluva päätyy johtajaksi, asiantuntijaksi ja käyttämään valtaa. Kun ennen toivoin, että television draamasarjoissa olisi kaltaisiani hahmoja, toivon sitä yhä. Nykyisin toivon myös, että kuva vähemmistöistä monipuolistuu, ja traagisten tarinoiden rinnalla näemme yhä enemmän sankaritarinoita. Toivon että L-koodin Bette Porterin kaltaisia ehdokkaita poliittisiin johtotehtäviin nähdään tulevaisuudessa enemmän myös tosielämässä. 

Ehkä tärkeimmät asiat, jotka nuoremmalle itselleni sanoisin:

Älä ikinä pelkää olla oma itsesi. Älä yritä sopeutua joukkoon. Älä pelkää konservatiivisena pitämiäsi ihmisiä. Muista että on ihan ok tykätä savolaisista tytöistä. 

Loppu vähättelylle: nuorten mielenterveys prioriteettilistan kärkeen

Pelko ettei omia ongelmia oteta vakavasti, avun etsiminen, kuukausien odotus, eri ihmisille puhuminen, paperisota. Tie avun piiriin on yksinkertaisesti liian pitkä.

Tuntuu, että sukupolvelleni mielenterveyden ongelmat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Asia, josta jokaisella ikäluokkani edustajalla on joko omakohtaista kokemusta tai kosketuspintaa jonkun läheisen kautta. Esimerkiksi vuonna 1987 syntyneistä joka viides söi mielialalääkkeitä tai haki apua psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta ennen kuin täytti 21 vuotta.

Avun saamisen vaikeus kertoo asenteista ja siitä, etteivät mielenterveyden ongelmat ole olleet prioriteettilistan ykkösenä. Ensi vaalikauden isoimpia haasteita on saada tähän muutos. Kyse on valinnasta, kuinka tärkeänä pidämme juuri nuorten ongelmiin puuttumista. Kolme neljästä mielenterveyden häiriöstä nimittäin alkaa ennen 25 vuoden ikää.

Suuri osa meistä käy terveystarkastuksissa, lääkärissä hakemassa sairaslomatodistuksen tai tarkastuttamassa hampaansa säännöllisesti. Silti mielenterveyspalvelut eivät tavoita nuoria riittävään hyvin, vaikka arviolta noin 20-25 prosenttia nuorista kärsii jonkinlaisesta mielenterveyden häiriöstä. Työ- tai opiskelupaineet, ihmissuhdeongelmat tai tunne omasta riittämättömyydestä ovat aiheita, joita jokainen kohtaa, mutta selviytyminen jää liian usein omalle tai läheisten vastuulle. Juuri ennaltaehkäisevä toiminta on tärkeässä roolissa mielenterveyden osalta.

Jos omasta henkisestä jaksamisesta puhuminen olisi yhtä normaalia kuin fyysisestä terveydestä puhuminen, useampi meistä uskaltaisi hakea tukea.SDP on tänään 9.10. julkaissut oman toimenpideohjelmansa nuorten mielenterveyden edistämiseksi. Itse iloitsen etenkin siitä, että huomio on kiinnitetty matalan kynnyksen avun tarjoamiseen ja mielenterveysambulanssin kaltaisiin avauksiin. On tärkeää, että uusia avauksia tehdään ja aiheesta puhutaan jatkuvasti enemmän. Vielä tärkeämpää on, että puolueet ryhtyvät käytännön tekoihin nuorten hyvinvoinnin puolesta. Aihe kuuluu prioriteettilistan kärkeen.